Ostin kukkakaupasta pitkiä valkoisia liljoja. Kun avasin kääreen keittiön pöydällä, sisimpänä oli suuri valkoinen makulatuuripaperi. Oih! Sanan opin jo alle kouluikäisenä: äiti silitti minulle pöydän päällä kaupasta tulleita makulatuuripapereita piirtämiseen, ja aina välillä vaelsin kylän kirjakauppaan kysymään kauppiaalta, arvokkaalta kiltiltä Knuuttilan sedältä, olisiko hänellä antaa piirustuspaperia. Yleensä setä lahjoitti tiskin alta pienen tilikirjan, joka oli siitä harmillinen, että se oli tiheästi viivoitettu ja täytetty sarakkeilla. Niiasin kuitenkin kiitollisena ja otin lahjan vastaan. Joskus setä rullasi minulle puhdasta sileää makulatuuripaperia. Ja tietysti äitikin osti joskus lehtiön. Kulutus vain oli kova. Isovanhempieni luona Pohjanmaalla sain papalta luvan käydä etsimässä piirustuspaperia kirkkoherranviraston paperikoreista.
Kirjailijalle on kauhea uutinen, jos kustantaja ilmoittaa että muutama vuosi sitten julkaistun kirjan jäännöserä makuloidaan. Kirjailija saa kuitenkin ensin mahdollisuuden itse ostaa kuolemantuomion saaneen eränsä tai osan siitä. Näin kävi minulle kerran. Kiitoksia ja ylistyksiä saaneen runokirjani Metsäpapukaija viimeiset kappaleet saivat tuomion. Lunastin 40:stä kappaleesta itselleni 25. Ne ovat yhä kustantajan lähettämässä ryhdikkäässä pikku pahvilaatikossa. Mietin, makuloidaanko kaikki, mikä "jää käsiin". Varmasti jää paljon, todella paljon, massoittain. Kun katson kauppojen myyntipöytiä ja hyllyjä, kauhistun ajatellessani, kuinka paljon metsää on kaatunut kaikkien niittenkin nimikkeitten vuoksi.
Silti: eläköön oikea paperinen kirja! En koskaan tässä elämässä tule siirtymään sähkökirjaan. Litteät näytöt eivät ole kirjoja. Niistä ei jää mieleen aukeamia, joista myöhemmin olisi apua etsiessä uudelleen esiin jotain hyvää kohtaa: "se oli vasemmalla puolella jossain alkupäässä" tms. Katselen joskus ohimennessäni korkeita kirjahyllyjäni. Tunnen sen kaikki asukkaat, kansien välissä hiljaa olevat/odottavat tekstit. Vaikka aniharvoja luen tai silmäilen uudelleen, ne kaikki ovat lähellä ja olemassa, kuin ystävät yhteystietoineen.
Paperia on suomalaiseen tapaan tullut myös tuhlailluksi. Kun olin 17-vuotiaana vaihto-oppilaana Portugalissa, ja siellä erään viikonlopun ekumeenisessa keskuksessa Sierra da Boa Viagemilla, "hyvän matkan vuorella" maan pohjoisosassa, piirtelin illalla pöydän äärellä suuressa oleskelusalissa. Jotkut, eri maista tulleet nuoret, näppäilivät kauempana kitaraa ja lauleskelivat, jotkut käyskentelivät ulkona pimeässä lämpimässä rinteessä pinjojen alla. Piirsin ja ryttäsin papreita, aloin taas ja taas ryttäsin. Touhuani oli näköjään seurannut egyptiläinen poika, nuori mies, joka oli erittäin varakkaasta kodista, hienokäytöksinen ja ujo. Nyt hän kuitenkin lähestyi minua ja paperitollojani (joista osa oli jo lattialla) ja kysyi ihmeissään, omistiko minun isäni paperitehtaan? Se olisi selittänyt paperin haaskaamiseni.
Oppikouluaikanani todistukset (jäykkä paperitaite) piti päällystää hämähäkkipaperilla, jonkinlaisella harmahtavalla kuultopaperilla, johon oli painettu kohokuvioina hämähäkin verkkoja. Kerran, illalla ennen allekirjoitettujen todistusten palauttamispäivää, huomasin kauhukseni, etten ole muistanut hämähäkkipaperia. Sain maksaa veljelleni 5mk (sen hetkiset säästöni) että sain häneltä nippanappa riittävän arkin reunasta vähän repeytynyttä hämähäkkipaperia.
Kaapissani on edelleen vanhan pahvisen, nauhoilla sidotun kansion sisällä paksu pinkka Tervakosken tehtailla tehtyä hienoa moitteetonta vesileimapaperia. Vesileimapaperi herätti joskus muinoin samantapaista kunnioitusta kuin Suomen lippu. Se oli arvokasta, ja se oli hyvin virallista, siihen ei piirrelty eikä kirjoiteltu. Mihin sitä olen säästänyt ja säästän? Mihin sitä tarvittaisiin tai mihin sitä voisi käyttää? Kuulin pari päivää sitten taidemuseo Amos Rexin uuden näyttelyn avajaispuheessa sanaparin, joka oli verrattomasti pysäyttävämpi ja ajatuksia herättävämpi kuin mikään itse näyttelyssä: Tunteiden museo. Minulle se sanoi: Aivoissani ja sydämessäni on museo! Kauhistuttavaa, kiehtovaa ja inspiroivaa: tunteiden museo!