MITEN SE PÄÄTTYY

                                                eli kuinka romaani kaartaa maaliin



Katsoin viime joulukuussa TV:stä  Elisabeth Stroutin Pulizer-palkitun romaanin (2008) pohjalta tehdyn minisarjan Olive Kitteridge. Se oli virkistävän erilainen ja hyvä. Sitten tuli ns. "amerikkalainen loppu", happy end. Sillä nimellä kai on kutsuttava loppua, jossa nainen käpertyy onnesta huokaisten miehen kainaloon. Ja mikä tärkeää: tämä mies on miljonääri. Persoonana matikanmaikka Olive Kitteridge oli ollut kyyninen riivinrauta, joka laukoi suoria sanoja oikealle ja vasemmalle eikä perustanut niin sanotusta ystävällisestä käytöksestä; perheensäkin (lempeä apteekkarimies ja poika) parissa hän oli hymytön ja vihainen paistinpannun pesijä. Mies kuolee ja täydellisessä yksinäisyydessään Olive valmistelee jo itsemurhaakin. Mutta sitten onni kääntyy isolla autolla hänen talonsa ja kukkapenkkinsä viereen ja autosta astuu uusi paikkakuntalainen, mies, joka - kappas vaan - pyytää kylmäkiskoista naista päivälliselle. Jo parin tapaamiskerran jälkeen siihen asti penseä Olive rientää itse miehen talolle ja loppuelämän rakkaustarina voi alkaa.
     Miksei Olive voinut vähitellen lämmetä ja ystävystyä miehen kanssa? Tai miksei hän vain jatkanut yksinäisenä niin kuin ennenkin? Tässä tapauksessa toivo paremmasta olisi ollut suurempi onni ja uskottavuus kuin pikkurouva-asetelma miehen kainalossa.

                                                                         

     

     

Älykkäitten amerikkalaisten naiskirjailijoitten romaaneja lukiessa olen ennenkin törmännyt siihen, että hyvin vetävään kertomukseen on äkisti kursittu epäuskottava onnellinen loppu, joka jollain lailla turhentaa koko edellä kerrotun. Olen miettinyt, onko happy end Yhdysvalloissa kustantajan vaatimus?
     Hokkuspokkus-happy end tapahtuu esimerkiksi Anne Tylerin muuten niin jännän nasevassa romaanissa Elämän tikapuilla (suom. Kristiina Drews, Otava 1995) ja Carol Shieldsin muuten niin ravisuttelevassa romaanissa Ellei (suom. Hanna Tarkka, Otava 2003).
     Tylerin tarinassa Delia, lääkärinrouva ja kolmen aikuistuneen lapsen äiti häipyy yllättäen eräänä lauantaiaamuna ja elää kokonaiset puolitoista vuotta teillä tietymättömillä, tarkemmin sanottuna siistissä vuokrahuoneessa, työskennellen sihteerinä asianajotoimistossa. (Suomessahan tällainen piilossa eläminen ei olisi mahdollista palkanmaksua varten vaaditun sotu-tunnuksen takia, aprikoin otsa kurtussa lukiessani). Paluu kotiin tuttuihin kuvioihin on sitten hämmästyttävän kepeä ja nopea, ja tuota pikaa jo " Sam kääntyi häneen päin, ja Delia pujahti peiton alle ja Sam veti hänet itseään vasten".
     Shieldsillä on romaanissa niin ikään kolme aikuistunutta mutta kotona asuvaa lasta ja lääkärimies. Perheen tytär Norah katoaa äkillisesti ja elää vuoden päivät istuen mykkänä kerjäämässä Toronton kaduilla. Norah'n tapaus on niin järkyttävä, että olisi luullut sen riittävän pelkästään koko kirjan aiheeksi, mutta loppujen lopuksi Shields kirjoittaa melkein koko 316 sivuisen romaaninsa naisasiaa, nimenomaan naiskirjailija-asemaa. Norah on katalysaattori, jonka kautta äiti, Shieldsin alter ego, Reta Winters puhuu suunsa puhtaaksi naiskirjailijan aliarvostuksesta miesvaltaisessa kustannus- ja mediamaailmassa. Kaiken koetun kovan, piinan ja tuskan jälkeen pyörähdetään jälleen hyvin pikaisen oloisesti amerikkalaiseen happy endiin. Joku toimittaa käsistään palaneen Norahin sairaalaan, mistä tämä siirtyy kotiin entiseen tytönkamariinsa. (Norahin itsensä ei kuulla puhuvan kirjassa mitään.) "Päivä päivältä Norah toipuu meillä kotona, herää atomi atomilta ja suunnittelee tulevaa mielikuvituksensa kartalla. -- Voi olla, että hän alkaa syksyllä lukea luonnontieteitä McGillissä. Hän miettii sitä vielä. Nyt hän nukkuu. Muutkin nukkuvat, myös Muru, käpälät levällään keittiön lattialla, lämpimänä kauniin turkkinsa sisällä". Noinko helposti kaikki päättyy ja ratkeaa?

Niin kirjoissa kuin elokuvissa amerikkalainen maku vaatii onnellista loppua, mutta venäläinen maku vaatii onnetonta loppua, mieluiten kuolemaa; ainakin päähenkilön on lopuksi vaikka hoiperreltava yksin yöhön lumituiskuun, pakkaseen, pimeyteen.
    Kyllähän me tiedämme, kuinka Anna Karenina hyppäsi junan alle. Eikä taida uudempikaan venäläinen kirjallisuus ja elokuva suosia pehmoisia loppuja.
    Euroopassa myös klassikot Goethen Wertheristä Gustav Flaubertin Rouva Bovaryyn päättyvät itsemurhaan.
Tänä talvena televisiossa esitettiin BBC:n mainio kooste Charles Dickensin romaaneista, missä päähenkilöitä odotti lopuksi kuolema, lohduton elämä, ja hulluksi tuleminen. Ainoastaan puhdassydäminen äiti ja katalista katalin roisto selvisivät. Dickens ei uskonut happy endeihin, eikä niitä häneltä vaadittu tai haluttu.

Dekkareissa ja saduissa juonivyyhti johtaa siihen, että paha paljastetaan ja syyllinen saa tuomionsa.
    Itävaltalainen Bruno Bettelheim (1903-1990) menetti myöhemmin maailmanlaajuisen maineensa ja arvostuksensa psykoanalyytikkona, mutta eräältä osin hän onnistui. Teoksessaan The Uses of Enchantment: The Meaning and Importance of Fairy Tales, 1975 (Satujen lumous, suom. Mirja Rutanen, WSOY 1984) Bettelheim muistuttaa klassisten satujen merkityksestä kasvutarinoina, joihin lapset voivat samastua ja saada toivoa ja voimaa omassa itsenäistymisessään. Loppujen katharsikset tuli säilyttää, hyvän oli voitettava ja pahan saatava palkkansa. Ymmärrän tämän hyvin, kun muistan itseni jo alle kouluikäisenä hekumoimassa Hannu ja Kerttu-sadun viimeisen kuvan äärellä: lapset työntävät noita-akkaa uuniin ja tämä sätkyttelee koipiaan joutuessaan liekkien nielemäksi. Myös Lumikin loppu oli värisyttävän ihana: paha äitipuoli syöstään vuorelta rotkoon kuolemaan.
Suomessakin oli 1970-luvulla vallalla trendi, jonka mukaan satujen loppuja siivottiin nynnyiksi (esim. Punahilkan susi ei ollutkaan syönyt isoäitiä ym.) ja "raakojen satujen" sijasta lapsille tarjottiin "realistisia kirjoja" tyyliin ' Sanna menee hammaslääkäriin'.

Perinteisen romaanin määritelmän mukaan loppu on selkeä. Se ei aina päde moderniin monisyiseen romaaniin, joka ennemminkin lähtee seurauksesta kuin syystä ja kuvaa moniakin ajallisia ja temaattisia kerroksia. Kuitenkin lukija tunnistaa siinäkin hallitun kokonaisuuden. Romaani ei voi noin vain loppua, se olisi kuin pesäpallossa väliin jätetty syöttö ja mailan heitto ilmaan. Lukijan on saatava luottaa illuusioon loppuun asti.

HALU TAITEESEEN

Joel Haahtela,

Mistä maailmat alkavat. Otava 2017.


On tuttu sanonta - ja valitettavasti aika totta - että toisiaan tavatessaan kirjailijat puhuvat vain rahasta. Ainakaan he eivät puhu kirjallisuusteorioista.
    Joel Haahtelan taiteilijuutta kuvaavassa romaanissa Mistä maailmat alkavat sekä nuoret että vanhat kuvataiteilijat sen sijaan intoilevat, kiivailevat ja esitelmöivät kaiken aikaa taideteorioista. Taide abstraktioina täyttää heidän mielensä.

Joel Haahtelan aiemmat, sivumäärältään niukemmat romaanit, ovat mielenkiintoisesti muistuttaneet käännösromaaneja. Tätä seikkaa joku voisi pohtia pro gradussaan (ellei ole jo sellaista tehnytkin?): mikä on se klangi, joka erottaa junttiproosan ja käännösproosan toisistaan?
   Laumasta poikkeaminen on kuitenkin aina plussaa, joten hyvä että joku on lähtenyt kulkemaan myös sivistyksen ja estetiikan maaperällä.

Takakansitekstin mukaan kirja on "hurmaava taiteilijaromaani".
Minusta kirja on ennemminkin romaani halusta taiteeseen, sen älylliseen haltuunottoon. Siinä on aivan liikaa teoriaa ja liian vähän elämää. Päähenkilö Visa Lehtinen on kuin ulkoapäin liikuteltu paperinukke, jonka kautta kirjailija pääsee puhumaan kiinnostuksestaan taiteeseen. Varsinkin romaanin Italia-jaksossa voimistuu vaikutelma turistista taideaarteiden äärellä. Marrakeshissakin käydään lopuksi, lisää estetiikasta hurmioitunutta turismia.

Mitä 'taiteilijaromaani' sitten tarkoittaa? Minusta se on käsitteenä yhtä hankala kuin 'kristillinen romaani'. Ns. kristillinen romaanihan voi olla hengellisesti kuivunut hedelmä verrattuna johonkin "maailmalliseen" romskuun, joka herättää syvällisiä ajatuksia kertomalla ihmisistä maailmassa. Taiteilija taas tuo itsensä ilmi teoksessaan, siitä tulee kuvaus hänen persoonastaan. Muutenhan hän elää niin kuin kuka tahansa leivän purija ja vessassa kävijä.
      Paavo Rintala jo törmäsi 'taiteilijaromaani'-käsitteen sudenkuoppaan romaanissaan Jumala on kauneus (Otava 1959). Kirja kertoo liminkalaisesta taidemaalarista Vilho Lammesta, mutta sen Lammesta antamaa kuvaa kritisoitiin ankarasti, mistä syystä Rintala selittikin, että kyseessä ei olekaan taiteilijaromaani eikä edes taiteilijaelämäkerta, vaan kuvaus kauneuden kokemisesta. Tämän kauneuden kokemisen myötä kuitenkin myös itse Lammen tuotanto "löydettiin" ja hänet nostettiin yhdeksi 1930-luvun merkittävimmäksi taiteilijaksi.
Jos hyvin käy, Haahtelan kuvataide-innostus voi myös tarttua lukijaan. Kirja jakelee nimiä ja tärppejä. Esimerkiksi Tamburinin luento sakraalitaiteen symboleista on kiehtova tietoisku. Enemmän kuin eläytyvää Haahtelan teksti onkin ahkerasti opiskelevaa.

Yleisesti ottaen romaanit kertovat elämästä paremmin kuin tutkimukset. Mutta on hämmästyttävää huomata, että taiteilijan elämän ja persoonan kuvauksessa romaanimuotoa paremmin onnistuu joskus dokumentaarinen, "epätaiteellinen" elämäkerta. Kyse on - samoin kuin romaanissa - kirjoittajan kyvystä sisäistää aineistonsa.
Vincent van Gogh on Haahtelan romaanin ponnahduslauta ja voimanlähde, johon usein palataan. Nimenomaan "korvansa leikanneen" van Goghin ympärillä on jo yli sadan vuoden ajan kuhissut ihailijoita, kirjailijoita, tutkijoita ja kirjoittavia psykiatreja. Uskottavimmin van Goghista on mielestäni kirjoittanut ranskalainen taidehistorijoitsija Pierre Cabanne, jonka dokumentoiva elämäkerta Vincent van Gogh (1961) on myös samannimisenä suomennettu (Weilin&Göös, 1965). Olematta hetkeäkään romantisoiva, yliampuva ja tavanomainen Cabanne raportoi herkän eläytyvästi ja puhuttelevasti van Goghin elämäntarinan ja sen myötä, siinä sisällä, antaa ikään kuin "tartunnan" van Goghin taiteesta. Kirjan luettuaan näkee hetken tutut tavalliset maisemat "uusin silmin". Näin kaiketi taide toimii ja tapahtuu!

Myös Franz Kafka kiehtoo Haahtelan romaanin henkilöitä. Samoin kuin van Goghin, myös Kafkan ympärillä on pian sadan vuoden ajan kuhissut ihailijoita, kirjailijoita, tutkijoita ja pohdiskelevia psykiatreja. (Arviolta yli 15 000 teosta maailman valtakielillä.) Kafka on kova pala. Hänhän on jo kirjoittanut itsensä teoksiinsa. Tutkijat haluavat silti tutkia ja kirjoittaa tutkimuskohteestaan. Varsin kiinnostavasti ja vakuuttavasti on jälleen onnistunut ainakin dokumentaristi, epäromanttisesti ja epäsovinnaisesti aihepiirinsä sisäistänyt ja siksi innostavasti ja kuitenkin tiedemiesmäisen pedantisti kirjoittanut Ernst Pawel teoksessaan The Nightmare of Reason. A Life of Franz Kafka (suomeksi Franz Kafka, Otava 1989).

Tulisiko romaanit taiteilijoista ja taiteen olemuksesta siis siirtää kirjailijoilta tutkijoille?
Riippuu siitä, kumpi kirjoittaa paremmin. Ja tietysti siitä, kumpi lukijaa kiehtoo: taide sinänsä vaiko luovan ihmisen sisäinen maailma.
   Haahtelaa kiehtoo taide. Jos hän olisi kirjoittanut taiteilijasta eli tämän sisäisestä maailmasta, luovuudesta, hänen olisi kannattanut heittää fiktiivinen päähenkilönsä Visa Lehtinen menemään ja panna itsensä likoon kirjoittamalla yksikön 1.persoonassa. Tai sitten luodata säyseää Visaa syvemmältä. Eikö aistimusvoimainen veto ilmaisuun, väreihin ja muotoihin todellakaan antanut mitään viitteitä hänessä jo lapsena, kauan ennen lukioikäisenä nähtyä elokuvaa Vincent van Goghista?
Myös romaanin kronologinen jana on aivan liian pitkä ja saa rakenteen pahasti notkumaan. Muistilappumaiset merkinnät "John F.Kennedy ammuttiin", " hipit kulkivat San Fransiscossa", "Vanha vallattiin", "Koponen nai flyygelin päällä", "Allende tapettiin" ovat aivan irrallisia ja turhia. Tekee mieli myös valistaa, että 60-70-luvuilla nuoruuttaan eläneet eivät suunnitelleet tai edes haaveilleet reppureissaamisesta Neuvostoliittoon Chagallin Vibetskiin ja poikkeamisesta ehkä Tolstoin maatilallakin "ennen matkan jatkumista kohti Italian Assisia" - siis elleivät  he olisi olleet ansioituneita kommunisteja ja kuuluneet johonkin ystävyysseuraan tai tarkkaan valittuun ryhmään, joka olisi liikkunut valvottuna säädetyn reitin ja ohjelman mukaisesti.
Jokin sisältä syttyvä voima tästä romaanista puuttuu. Se on niin sanotusti kaunis ja kiltti kertomus, eikä siinä mitään, viinan ja konfliktien kautta on liikaakin kuvattu ja leimattu taiteilijuutta. Stereotypioita kannattaa aina hajottaa; mutta tilalle olisi hyvä tuoda sitten jotain vahvemmin omakohtaista.