KIRJOJA MENEMÄÄN

Kirjoista täytyy välillä päästä eroon. En tosin tee niin kuin isävainaani, joka kumosi lastin vanhoja teologisia oppikirjojaan pihan kaivoon. Mutta olen kipannut kaksi urheilukassillista kirjoja roskapönttöön nimeltä MOLOK. (Miten hämmästyttävän sivistynyttä antaa suurelle syvälle roskasäiliölle noin vanhatestamentilliseen aikaan kuuluva nimi.)
     Kummankin hävitysvimman syynä oli muuttokuorman teko. Kuten moni tietää, kirjat saavat uinua hyllyllään rauhassa kuin hautuumaalla, ellei joskus koita muuttokuorman aika. Muutto on suuri inkvisiittori. Silloin akanat erotellaan jyvistä.
    Olen tehnyt virheitä tuossa erottelussa. Olen kiikuttanut divareihin kirjoja, joita olen myöhemmin tarvinnut ja haikeasti kaivannut - samaan aikaan kun hyllyssä edelleen on pönöttänyt (ja pönöttää) puuduttavan tylsiä kirjoja, jotka vuosikymmeniä sitten olivat olevinaan merkkiteoksia. Mitä vielä. Aika on armoton tuomari. Ja jos olisi ollut rehellinen, totuuden olisi tajunnut ja myöntänyt jo ennen tuota ajan tuomarointia. Nyt näitä ansiottaan vaalittuja harmittaa nähdä, koska ne vievät tilaa paremmilta. Mutta niinhän se on muuallakin elämässä.
    Molokin kita kutsui minua kirjoineni Hämeenlinnassa kesällä 2006, kun yritin tarjota kirjoja sikäläisiin divareihin. Eivät kelvanneet. Kirjoista oli kuitenkin päästävä ja siksi istahdin kirjakasseineni kauniiseen Rantapuistoon päivää paistattamaan - aikomuksenani "unohtaa" muutama kirja siihen penkille. Siitä ei tullut mitään. Pikkukaupungin vaivihkaisen uteliaasti silmäileviä ihmisiä käveleiskeli yhtenään ohitse, ja siellä täällä heitä jo istuskeli penkeillä tilanteita tarkkailemassa. Takanani oli kaupunginkirjasto ja tutkiskelin katseellani sen takapihaa. Näin Molokin. Ei kun sinne ja kassin vetskari auki. Kirjat mennä rymistivät alas syvyyksiin. Keski-ikäinen pariskunta oli pysähtynyt rantatielle katsomaan. Rouva osoitti minua sormellaan miehelleen.

Helsingissä on kierrätys helpompaa. Täällä olen siirtänyt kirjoja myös suoraan selluloosavaiheeseen. En emmi hävittää vastenmielistä kirjaa. En pane vahinkoa kiertämään. Kannet irti ja kartonkikeräykseen, sivut paperinkeräykseen.
   En emmi hävittää kirjaa vaikka sen tekijä olisi saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Nobel-komitean päätökset eivät ole kiistattomia kuin luonnonlait, vaan raati koostuu joukosta ukkoja (varmaan siellä on joku tätikin). Välillä he osuvat oikeaan, välillä tulee huteja.
    Mo Yan (pseudonyymi, suomeksi 'En puhu') on kiinalainen kirjailija joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2012.  Ryhdyin loippuvuodesta lukemaan hänen 586-sivuista romaaniaan Punainen durra (suom. Riina Vuokko, Otava 2016).
Vaikutuin Mo Yanin runollisista durra-vainioitten kuvauksista. 'Punainen durra' ei romaanissa kuitenkaan ole vain durran punaisena hehkuvia kukintoja, vaan yhtä lailla taivaanrantaan ulottuvat myyttiset durrapellot peittyvät ihmisvereen. Veri roiskuu ja suolepätkät pursuavat. Mädäntyvän ihmislihan löyhkä ja toinen toistaan seuraavat sadistiset tappajaiset eivät toisaalta pian tunnu enää miltään sen jälkeen, kun on lukenut tarkan selostuksen siitä, miten ihminen nyljetään elävältä. Ja sitten taas durra huojuu tuulessa ja sille lauletaan ylistystä. Durravainioitten suojin ryömin pahoinvoivana tekstiä eteenpäin.
Tarinoinnissa on paljon sikäläistä rosvoromantiikkaa, ja toisinaan tyyli tuo mieleen eteläamerikkalaiset "maagisen realismin" edustajat. Satuilua siis. Ja jotain hulluutta, rinta röyheänä hehkuvaa kotiseuturakkautta ja sotaisaa isänmaallisuutta, jossa japanilaisilta leikataan munat ja tungetaan ne näitten suuhun. Kiinan ja Japanin välinen viha vaikuttaa todellakin sammumattomalta, ja sitä tulta tämäkin teos puhaltaa liekkiin. Mo Yan on paitsi entinen maatyöläinen, myös sotilas. Tuo paatunut sotilasko hänessä on kirjoittanut tämän väkivaltafantasian?  
     Kiinassa Mo Yanin Nobel-palkinto herätti ristiriitaisia tunteita.
     Durrapeltojen kauneus ja runollisuus yhdistettynä tapahtumien raakalaisuuteen tuo myös mieleen japanilaisen kulttuurin, jossa 'brutaali estetiikka' yhdistää kauneuden ja sadismin.
     Outoa, mutta ei kiinnostavaa minusta. Olen päättänyt etten tuhlaa kallisarvoista elämän aikaani vastenmielisiin ja mielestäni tarpeettomiin kirjoihin, olivat ne sitten palkittuja tai eivät. Enkä pane pahoinvointia kiertämään. Siksi makuloin oman Punaisen durrani Eko-keskuksen kierrätypisteeseen.
    Kirjoja on maailmassa niin paljon, liikaakin. Onneksi sieltä silti myös löytää omansa, ystävänsä, niin kuin ihmisistäkin. Kummistakin voi olla suuresti kiitollinen.    

MUUTAKIN KUIN BRÄNDINSÄ

Suomessa Sakari Topelius taisi olla ensimmäinen, joka brändättiin niin, ettei hänestä enää tule juuri muuta mieleen kuin tuo kamala sana satusetä. Vähän kuin Josefin kohtalo joulukorttien seimikuvaelmassa: olla seniili. Kuva lasten ympäröimästä vanhuksesta oli piinallista Topeliukselle itselleenkin, samoin kuin tilanteet, joissa hänen polvelleen istutettiin rusettipäisiä ja rusettikaulaisia äidin pikku kultia.
    Topelius oli satujensa lisäksi tai edellä kuitenkin myös historioitsija ja kansallisuusmies, sanomalehtimies ja maan ensimmäinen historiallisten romaanien kirjoittaja, laulu- ja virsirunoilija, professori ja Helsingin yliopiston rehtori. Nuorena miehenä hän oli viettänyt hyvinkin vallatonta elämää Tukholmassa.
    Satusetyys hakattiin sitten pian oikein kiveen. Ensimmäisenä kuvanveistäjä Emil Wikström ikuisti Topeliuksen lasten ympäröimänä patsaaseen, joka sijoitettiin Vaasaan 1915. Helsingissä kirjailija Maila Talvio taas touhusi niin, että Ville Vallgrenin veistämä tuttu 'Topelius lasten ympäröimänä'-patsas saatiin sinne 1932. Samana vuonna Helsingin Esplanadilla paljastettiin Topeliuksen kunniaksi Gunnar Finnen veistämä 'Satu ja totuus' . Viitteellisempänä ja hienostuneempana se olisi saattanut miellyttää ja helpottaa Topeliusta itseään.

 Tove Jansson halusi olla ennen kaikkea maalari. Tietenkään hän ei sen ohella väheksynyt kirjoittamista. Jansson, niin kuin tosi taiteilijat aina, tiesi että kirjoittaminen ja maalaaminen ja leikki ja muu sen sortin työ ja tekeminen kumpuaa kaikki samasta luovuuden lähteestä. Ns. aikuisten kirjoissaan Jansson vain vähän säätää tekniikkaa, aivan kuin uimari joka vaihtaa kroolista selkään ja rintaan ja ehkä perhoseen. Uimista kaikki - kirjoittamista kaikki.
    Kuitenkin hänet on polttomerkitty muumin kuvalla. Kaikki muu on ikään kuin "oheista". Kannattaakin olla tarkkana sen suhteen, mikä muumi-Toven brändissä on japanilaista animaatioteollisuutta ja ylikansallista tuotteistamista ja krääsäbisnestä, minkä kaiken massiivisen kuorman alle koko janssonilainen muumius uhkaa hukkua ja kadota.





"Ennen pitkää tunsin halua kirjoittaa jotain muuta kuin salapoliisijuttuja. Ja melkein syyllisyyttä tuntien kirjoitin huvikseni tavallisen romaanin. -- Tekijäksi merkittiin Mary Westmacott", Agatha Christie kertoo omaelämäkerrassaan Vanha hyvä aikani (suom. Antti Nuutila, WSOY 1978). Pseudonyymi pysyi salaisuutena 15 vuoden ajan ja Agatha Christie kirjoitti sen suojin joukon romaaneja, joissa hänen ei tarvinnut murhata ketään. Tarkkoja viiltoja pinnan alle niissä kuitenkin tehdään. Romaanit ovat näennäisen keveitä ja tietenkin 'helppolukuisia', sillä Christie tiesi olevansa viihdyttäjä ja arvosti sitä ammattinaan. (Kuinka oikeassa hän olikaan: olisiko Dostojevskistakaan klassikoksi, ellei hän olisi kirjoittanut luettavaa, jonka äärellä aina jotkut viihtyvät?)

     Omaelämäkerrassa, tuossa mieleenpainuvassa runsaudensarvessa, käy ilmi kuinka terävä ja älykäs psykologinen silmä jo pikku Agathalla oli. Näitä luontaisia taitojaan  ja elämän varrella karttuvia tietojaan hän käyttelee kirjoissaan. Mary Westmacott-romaaneissa on myös melko lailla aiheita suoraan hänen omasta elämästään, etenkin romaanissa Kuin muuttolintu (suom. Panu Pekkasen työryhmä, WSOY 1976). 
     Puitteiltaan hyvin christiemäinen on romaani Yksinäinen kevät (Absent in the Spring, 1944, suom. Eva Siikarla, WSOY 1975). Ylempää keskiluokkaa edustava (nimenomaan edustava) Joan Scudamore on junamatkalla Bagdadista kotiin Lontooseen, kun matka yllättäen katkeaa autiomaassa ja rouva joutuu odottamaan sen jatkumista Tell Abu Hamidin majatalossa. Hän on yksin ja eristyksissä, kaikin tavoin oudossa paikassa ja olotilassa, mutta koska tämä ei ole dekkari, ketään majatalon vieraista ei murhata. Joan Scudamoren omat ajatukset sen sijaan uhkaavat surmata tämän. On kuin hänen pinnallisen ja sovinnaisen elämäntapansa verho olisi repäisty alas ja hän näkisi todellisuuden - suhteensa palvomaansa aviomieheen ja aikuisiin lapsiinsa, koko perheen dynamiikan - yhtäkkiä raa'an rehellisesti ja paljastetusti. Välillä hän syyttää tästä kaikesta selvännäköisyyden tuskasta, "hourailustaan", autiomaan kuumuutta, kurjaa majataloa ja odottamisen yksitoikkoisuutta. Mutta matkan taas jatkuttua hän on ikään kuin voimaantunut ja odottaa kiihkeästi päästäkseen "tunnustamaan kaiken" miehelleen Rodneylle ja lapsilleen, jotta nämä ymmärtävät  "että hänkin tietää", että hän on muuttunut. Kotiinpaluu on kuitenkin yllättävä. Joan onkin juuri niin kuin ennenkin. Kaikki loksahtaa välittömästi entisiin asetelmiinsa. Toisaalta: yhtä valheellinen ja teeskentelevä on hänen aviomiehensä. Kylmäävältä tuntuu tämän psykologisen näytelmän päätös: vaimo jää pöyhimään olohuoneen tyynyjä ja miettimään uusia tuolinpäällisiä. Ei siis hengn menetystä murhaamalla, mutta kuolema kumminkin.
     Agatha Christie halusi välillä vapauden kirjoittaa brändinsä ulkopuolelta. Mutta sama kirjailija hän oli silti: toisissa kirjoissa hän kuljettaa juonta vaakatasossa, toisissa pystysuuntaan. Salanimi oli aluksi kustantajan toivomus suojata Christie-brändiä, myöhemmin Christie mieltyi siihen itse, sillä häntä huvitti, että Mary Westmacott sai kirjoistaan paremmat arvostelut kuin Agatrha Christie omistaan. Ja "menekkikin muodostui kohtalaisen hyväksi".