Samoin minä väitän, että kenenkään ei ole pakko harrastaa lukemista.
Väitän, että on suorastaan vahingollista 'kulttuurialan toimijoilta' ravata tilaisuuksissa hokemassa huolestuneisuuttaan nuorten - etenkin poikien - vähäisestä lukuharrastuksesta. Heillä ei myöskään ole syytä tehdä omaa huolestuneisuuttaan tärkeäksi lehtihaastatteluissa.
Enemmistö ihmisistä ei ole koskaan harrastanut lukemista.
Eikä tule harrastamaan.
Eivät, vaikka kuinka huolestuttaisiin.
Kukaan ei ryhdy lukemaan siksi, että hänen lukemattomuudestaan ollaan huolissaan.
Ei ole mitään muuta lukemisharrastuksen perustaa kuin vapaaehtoisuus.
Se että kirjoja on saatavilla kirjastoissa - että kirjastot olisivat nimenomaan kirjastoja - takaa sen, että joku voi tarttua kirjaan ja innostua siitä. Yhden innostus voi tarttua toiseen. Jos kotona on kirjoja ja lapsi/nuori näkee vanhempiensa aidon kiinnostuksen lukemiseen, siitäkin voi syntyä seuraavien polvien lukijoita.
Pelkäänpä pahoin - ja saman kuulin juuri erään miesopettajan suusta - että kiivas 'kampanjointi lukemisharrastuksen puolesta' kääntyy koko asiaa vastaan. Älykkäälle puberteetti-ikäiselle tulee höpöttämisestä ja holhoamisesta vastareaktio - ja muut eivät piittaa aiheesta sen enempää kuin ennenkään.
Lukeminen ei ole hampaiden pesua. Sitä ei tarvitse tehdä joka päivä. On muutakin elämää.
Minusta on kauheaa ja naurettavaa että varsinkin lasten- ja nuortenkirjailijat ym. "alan ihmiset" ovat muuttumassa kirjailijoista lukemis-jehovantodistajiksi ja suuhygienisteiksi. Jehovantodistajat tekevät pakonomaista käännytystyötään ja suuhygienistit kertovat opettavaisesti päivittäisestä karieksen ehkäisystä hammasharjalla. Kirjailijoitten pitäisi vain kirjoittaa. Ja jos heiltä kysytään kirjoista, heidän pitää puhua aiheesta inspiroivasti, ilman ohjailevia tarkoitusperiä.
Eivätkä Suomessa kirjallisuutta lue vain tytöt ja tädit. Osallistuin kolmisen vuotta sitten viikonlopun kestävään Leo Tolstoi-seminaariin, jossa esimerkiksi 12 osanottajasta vain kolme oli naisia. Miesten ammatit vaihtelivat metsurista, luomuviljelijästä ja professorista moottoripyöräilijään, pappiin ja varastomieheen. Metsurilla ja varastoimiehellä olivat kaikkein terävimmät ja analyyttisimmät kysymyksenasettelut Tolstoista. Tolstoita - muun muassa - oli todella luettu. Ns. kouluja käymättömät miehet osasivat syväluodata hänen tuotantoaan paikoin paremmin kuin seminaarimme vetäjä, Venäjältä saapunut oppinut.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen kirjailijana vieraillut erilaisissa kouluissa ja laitoksissa, mm. poikakodeissa ja nuorisokodeissa, ja mikään kuulemani ja näkemäni ei anna viitteitä siitä, että lukemisharrastus olisi mennyttä maailmaa. Eihän sitä koskaan ole joka kaveri harrastanutkaan. Kuten sanottu, lukijat on oma ihmislajinsa, ei enemmistö vaan laadukas vähemmistö. Taistellaanko huolestumisella luonnonlakia vastaan - vai ovatko kirjailijat vain huolissaan oman myyntinsä vähenemisestä? Mitä tällä huolella oikein tarkoitetaan? Kirjoja ilmestyy enemmän kuin ikinä.
Kun lähdin opiskelemaan, otin kirjallisuuden sivuaineekseni. Järkytyin, kun tajusin, että kirjallisuudenopiskelijat eivät ollet mitenkään erityisen kiinnostuneita kirjallisuudesta. Kädestä käteen kiersi prujuja joilla sluipailtiin läpi tenteistä. Vasta Annamari Sarajaksen laudatur-seminaarissa (jonne osallistujat, 10kpl, valittiin karsintatentillä), tapasin vihdoin kirjallisuudesta kiinnostuneita ja sitä myös harrastavia ihmisiä, joukossa myös pari tulevaa kirjailijaa ja kääntäjää.
Väitän myös, että läheskään kaikki kirjat eivät ansaitse tulla luetuksi muuna kuin ajanhukkana, ne ovat pelkkiä painotuotteita, joitten paperiin on haaskattu metsää. On ihan vahingollisiakin kirjoja, kyynistävää paskaa, jolla kirjailija voi pyyhkiä itsellensä rahaa, ja lukijalleen tyhjää oloa.
Mikään kirjallisuudenlaji ei myöskään ole toista parempi. On vain hyviä tai huonoja kirjoja, ei sen kummempaa.
Lukeminen sinänsä ei ole mikään itseisarvo. Kirjan täytyy ansaita lukijansa. Kukaan ei lue kuin viihtyäkseen. Siinä mielessä Dostojevskikin on viihdekirjailija.
