KUKA, MIKÄ, KEN

                          Matrikkeleita ja luetteloita kansalaisten huviksi ja hyödyksi


Puhelinluetteloita ei enää ole.
Enkä puhu vuoteen 2016 jaetuista Keltaiset sivut-tyyppisistä laihoista niteistä, jotka eivät enää olleet oikeita puhelinluetteloita, vaan kauppojen ja yrittäjien mainoksia ja yhteystietoja kaikenmaailman alennuskuponkeineen.
   En ole pystynyt selvittämään, minä vuonna tarkasti postilaatikkoon mäjähti viimeisen kerran kaksi osaa tiiliskiviluetteloa, mutta muistan, että jonakin vuonna ainakin Helsingissä piti luettelot halutessaan hakea itse Puhelinlaitokselta. Posteljoonit eivät enää jaksaneet raahata niitä. Muistan kevättalven päivän, jolloin kannoin painavia ilmaisia tietopaketteja kassissa alas aurinkoista Korkeavuorenkatua. Eikä enää tarvinnut miettiä matkalle lähtiessä, riittääkö laatikossa tilaa viikon postille, "jos luettelot sattuvat tulemaan"?

Hämmästyn huomatessani, miten rikas ja syvä suhteeni puhelinluetteloon on. Oli. Kun lankapuhelimet katosivat, katosivat myös nämä antoisat tietopankit. Elämät yksityistyivät. Luettelon lopussa olevat värikkäät kartat taajamista ja kaupungeista olivat erinomaisia. Ilmankos ne aina heti revittiin ja vietiin puhelinkopeista.

      Mutta hyödyn lisäksi itse huviin: puhelinluetteloitten selaamiseen eli hartaaseen tutkiskeluun. Harrastin sitä jo lapsena. Kun olin 8-9-vuotiaana isoisäni luona Pohjanmaalla, keksin pitkäveteisiksi illoiksi ohjelmaa käymällä läpi Vaasan puhelinluetteloa eteisaulan siannahkaisessa nojatuolissa. Etsin hassulta kuulostavia nimiä, ja niitä löytyi. Niitä löytyi myös kotona Hämeenlinnan puhelinluettelosta - mutta varsinainen runsaudensarvi odotti vasta opiskeluaikana Helsingin muhkeissa puhelinluetteloissa.
      Erittäin kiinnostavaaa human interest-tietoa sai myös siitä, että jokaisen kohdalla ilmoitettiin ammatti tai titteli. Jos ei muuta, niin 'herra' ja 'rouva'. 'Herra' kuulosti  minusta teennäiseltä ja epäluotettavalta, ehkä tyhjäntoimittajalta, ja 'rouvakin' oli kuormitettu raskailla negatiivisilla ennakkokäsityksillä. Myös osoitteet mainittiin. Elämä taisi olla turvallisempaa? Vaikka "stalkereista" ei puhuttu, varmaan ainakin jotkut merkkihenkilöt saivat ylimääräisiä "ohikulkijoita" kotitalojensa eteen. Kuitenkin jopa lääkärit antoivat avoimesti tietää, millä kadulla ja numerossa asuivat. Puhelinluetteloista näki myös, oliko joku naimissa vai ei. Luettelot olivat tietolähteitä ja juorukalentereita.
     En usko että olin ainoa puhelinluettelo-utelua harrastanut. Sehän oli vain yksi esi-googletuksen muoto. Jos noustaan vähän korkeammalle henkiselle tasolle, voidaan viisastella, että puhelinluetteloista saa käsityksen paikkakunnan ammattialoista ja elinkeinorakenteesta, ehkä vauraudesta ja kulttuuristakin. Turussa eräs antikvariaatti myy puhelinluetteloita. Onhan meitä koko joukko: human interest-selaajia, sukututkijoita, historiasta kiinnostuneita, teatterilaisia, nostalgisia hamstraajia...

Puhelinluettelo-kiinnostusta varhaisempi ja syvempi on jo alakoululaisena alkanut matrikkeli-intoihimoni. Ensimmäinen intensiivinen tutkiskelukohteeni oli isän Pappismatrikkeli. Katselin pitkään ja keskittyneesti pieniä mustavalkoisia kasvokuvia. Etsin erityisen rumia ja jos mahdollista erityisen komeita. Katsoin, kuinka monta lasta. Ainakin ekaluokkalaisena olin vielä siinä käsityksessä, että lapsia on perheessä yhtä monta kuin aviopuolisot ovat olleet "sillä" - käsittämättömällä - "tavalla". Hävetti, että jollain pappismiehellä oli kahdeksan tai kymmenen lasta. Hyi! Mutta oli niinkin siveellisiä, ettei lapsia ollut ollenkaan tai vain yksi. Naiset eivät olleet pappeja, he olivat 'naisteologeja'. Heitä oil vähän, harvakseltaan miesten joukossa.
       Vuosikymmeniä myöhemmin sain tilaisuuden syventyä Lakimiesmatrikkeliin. Se oli hankittu taloon nimenomaisesta toivomuksestani. Niska puutuneena luin painavaa punakantista opusta

yhdenkin jouluyön. (Sivuuttaen joululahjaksi saamani korkeatasoiset kaunokirjalliset teokset). Ja kun seuraavasta matrikkelista ilmoitettiin Lakimiesuutisissa, vaadin vaatimalla, että sekin hankittiin, vaikka se oli - matrikkelien tapaan - törkeän kallis. Pääsin nimittäin nyt tekemään sen ja edellisen kanssa ' vertailevaa tutkimusta'.  Monen 'tyypin' kohdalla tietoihin oli tullut muutoksia. Vastoin kuin papit, juristit eroilivat puolisoistaan ja kertoivat kenen kanssa nyt olivat naimisissa. Halusin myös tietää henkilön ja tämän puolison taustat: minkälaisessa perheessä he olivat kasvaneet. Harrastukset-kohdan muutokset/pitkäjänteisyys kiinnosti. Joittenkin 'harrastukset' olivat ontuvia vitsin poikasia, esim.'etäisyyksien arviointi'.
Kahden matrikkelin jälkeen uutta ei enää ostettu, joten en voi tietää seuraamieni "kiinnostavien kasvojen" myöhempiä vaiheita. Syynä se, että matrikkelinsa ei enää anna tietoja. Tarkoitan: kiinnostavia tietoja. Ainoastaan nimi, syntymäaika ja asuinpaikka tms. niukkaa ja mitäänsanomatonta. Kukahan elävästä elämästä vieraantunut on ruvennut tällaiseksi sosiaalisen hygieenisyyden vartijaksi ja erottanut meidät lähimmäisistämme? Olen varma, että Lakimiesmatrikkelin myynti on romahtanut tämän kuivausoperaation jälkeen. (Elleivät ole jo palanneet ruotuun ja alkaneet taas julkaista sisältöä.)
       En tiedä, miten muilla ammattimatrikkeleilla menee. Ehkä niitä ei enää ole?! Kun 2000-luvun alussa kysäisin Helsingin kaupunginkirjaston lukusalissa Lääkärimatrikkelia (erään akuutin uteliaisuuden riivaamana), virkailija vastasi, että lääkärimatrikkelit luettiin aina niin muusiksi, ettei niitä ole enää pidetty esillä. Ja että yksi kappale uusinta "saattoi ehkä" olla varastossa, mutta sekään ei saatavilla, "koska Lääkärimatrikkeli yleensä varastetaan".

Perin tädiltäni 90-luvulla Suomalaisen elämäkerraston. Hassu nimi, sillä 50-60-luvun lapsena tietysti

assosioin kerraston alusvaatekertaan. Jyhkeä teos on vuodelta 1955 ja se on "suppea elämäkerrallinen hakuteos" , johon "oli syytä ryhtyä", "kun 1927-34 ilmestyneen Kansallisen elämäkerraston painos alkoi olla vähissä". Kerrasto esittelee lähes tuhannen sivun voimalla suomalaisia merkkihenkilöitä - etupäässä ja lähes yksinomaan miehiä. Naisista on toki mukana mm. Aino Ackté, Miina Sillanpää, Maikki Friberg ja Lucina Hagman, mutta moni moni paikkansa ansainnut puuttuu, mm. Suomen ensimmäinen naiseläinlääkäri Agnes Sjöberg. En ole vaivautunut edes tarkistamaan, keitä kaikkia muita. Esipuheessa mutistaankin petiitillä: "Varsin arkaluontoisen karsintatyön kustantaja uskoi ulkopuoliselle henkilölle." Kenelle? Eikö muka kirjan toimittaneelle Ilmari Heikinheimolle? Pelättiinkö jonkun partasuun suuttumusta, kun ei ollut tullut huomioon otetuksi luettelossa? Ruotsin kuninkaista lähdetään, hienossa seurassa ollaan, mutta jotenkin tämä merkkimiesten vuolas esittely ei herätä erityistä kiinnostusta. Paperi tuoksuu vanhalta, ihmiset ovat sukupolvittain kadonneet. Tulee mieleen hautausmaakävely: syntymä- ja kuolinvuodet kiinnostavat eniten, vilahtelee kulttuuria, manan majoja, menneisyyttä...

Yli sadankin vuoden takaisten naisteilijoitten esiintuonti on ollut vireää koko 2000-luvun. Erityisesti tri Riitta Konttisen ansiosta tiedetään jo laajemminkin, että kuvataiteen alalla on ollut muitakin mestareita kuin miehet Gallén-Kallela, Edelfelt ja Halonen.

  Tieteentekijöinä historiassa naisiin aletaan vasta tutustua, ainakin Suomessa. Yksi viime vuosina ilmestyneistä henkilögallerioista on Riitta Mäkisen ja Marja Engmanin toimittama Naisten aika, Valkoinen varis ja muita oppineita naisia, Gaudeamus 2015. Kirja vaikuttaa himpun puisevalta, mutta olen vasta silmäillyt sitä sieltä täältä. Mutta saa nähdä, herättääkö se vielä tuon tutun miellyttävän tunteen nimeltä inhimillinen uteliaisuus. En pidä termiä ollenkaan pahana, vaan terveen inhimillisenä: Meidän kuuluukin oilla kiinnostuneita toisistamme! (Terveisiä Facebookiin, nykyajan henkilömatrikkeliin!)