lauantai 5. elokuuta 2017

TUOMARIN PAKEILLA



Kuten tiedämme, aika on armoton tuomari. Mitä me pidämme kestävänä, sen aika pyyhkii pois, ja mikä nyt myy ja kiinnostaa, siitä ei välttämättä pian kukaan piittaa.
Mikä olisi kirjalle vaarallisempaa kuin rakentua pelkkään "ajankohtaisuuteen"? Tai suosioon?
"Todellinen taiteilija ei välitä yleisöstä. Yleisöä ei hänelle ole olemassa, sen hän jättää suositulle taiteilijalle", sanoo Oscar Wilde.
      Kirja voi täyttää kaikin tavoin tarkoituksensa, mutta jäädä silti vain oman aikansa tuotteeksi kuin ohikiitävästä ikkunasta nähty kaukainen, jo pian kadonnut maisema. Useimmille - hyvillekin - kirjoille käy näin. Eivätkä klassikotkaan ole täysin turvassa. Toki ne ovat jo läpäisseet monen sukupolven seulan, eli niissä on jotain 'ajatonta' - mutta taas vain niin kauan, kun joku ne "keksii uudelleen". Näitä hengissä pitäjiä ovat tehokkaimmillaan elokuvat. Kustantajat rientävät sitten heti perässä uusin painoksin.
      Parinkymmenen vuoden välein suomalaiset kustantajat (ainakin tähän mennessä) toki ovat pyrkineet täyttämään kansalaisvelvollisuuttaan ja julkaisseet uudelleen jonkin osan tai jopa korukantisen sarjan omista vuosisadan takaisista merkkiteoksistamme. En tiedä, menevätkö kaupaksi nämä ns. hiljaisen myynnin nimikkeet. Poikkeuksena vain Waltarin Sinuhe egyptiläinen. Katsoin viime joulun alla Akateemisessa, monesko painos on menossa, mutten enää muista mikä - ainoastaan että järjestysluku oli Suomen oloissa selälleen lennättävän suuri. Vuonna 2008, 63 vuotta ilmestymisensä (1945) jälkeen suomalaiset äänestivät Sinuhen rakkaimmaksi kirjakseen. Sillä on siis varmimman kirjan asema suomalaisessa kaunokirjallisuudessa.
     Maailmankirjallisuudesta tiedämme, että täysin tuoretta ja pölytöntä luettavaa voi tulla vuosisatojen takaa. Muistaakseni vanhempieni huushollissa oli kirja tai kirjasarja nimeltä Elävä maailmankirjallisuus. Sepä se, kertomusten ihmiset luonteineen, puheineen ja tunteineen elävät, viis puitteista. Siihen on vaadittu kirjailijalta syvällistä ja sivistynyttä silmää, yhtä aikaa lämpimän sydämellistä ja kylmän älyllistä ihmisluonnon tuntemusta, sekä tietysti briljanttia ilmaisukykyä ja jonkinlaista taikaotetta. Pelkällä tendenssillähän kirja jää päiväperhoseksi.
 
 Aloin joskus 70-80-luvun taitteessa odotella Juhani Ahon ja Joel Lehtosen uutta buumia. Buumiin nyt ei toki päästä, koska BBC ei ota tuotantoonsa brittitaidolla tehtyä elokuvaa tai TV-sarjaa omasta Rouva Bovarystamme eli Ahon Papin rouvasta (1893) tai sitä edeltävästä Papin tyttärestä (1885). Mutta ilokseni huomaan nettiä selatessani, että kyllä Ahoa edelleen luetaan ja siitä kirjoitetaan ihastuneesti blogeissa. Kannattaakin. Aho on pääteoksissaan hieno kirjailija. Ja merkille pantavaa on sekin, että aikana jolloin realismin kauden kirjailijat kirjoittivat uutena asiana naisen asemasta, Aho oli jo heitä edellä ja kirjoitti ensimmäisenä miehen tunteista. Toki hänet tunnetaan myös hienovireisenä naisen sielunelämän kuvaajana. Toisin sanoen Aho kirjoitti ihmisestä. Se ei tunnu olevan hallinnassa oikein vielä tänäkään päivänä Suomessa; poteromaisista mies-/nais-näkökulmista ei tunnuta pääsevän. Aho oli myös ensimmäinen suomalainen ammattikirjailija ja ainoa kansainvälinen kirjailija. Hänen teoksiaan käännettiin monille Euroopan kielille. Hänen vahvuuksiaan ovat avoin, terävä itsetutkiskelu, rohkea elämänkysymysten asettelu ja herkkä luonnontunne. Kaupunkikuvaukset Helsingistä ja Pariisista ovat eloisia ja kiinnostavia. Myöhäisteos Muistatko? (1920) sen sijaan on jo aika pitkäveteistä, rutinoitua piirtelyä.
        Ahoa parikymmentä vuotta nuoremmassa Lehtosessa (1881-1934) yhtyvät samat realistiset ja lyyriset kirjailijapiirteet, ja myös hänessä on - ehkäpä Ahoa enemmän - tarttumapintaa ja särmää nykylukijalle. Kyynisyyden varjo Lehtosella on kyllä välillä kylmäävä hänen muuten niin täyteläisessä elämäntunteessaan. Myös Lehtosta luetaan hissuksiin pinnan alla, mutta kirjojen uusintapainokset näyttävät aika lailla jääneen 1900-luvun puolelle.
        Kansankuvaus ja kansankuvaaja ovat suomalaisessa kirjallisuudessa raskaalla kädellä lyötyjä leimoja. Lehtonen - kuten Ahokin - on kuitenkin myös muuta kuin kansankuvaaja. Lehtosta ei pidä liittää vain Putkinotkoon, eikä Ahoa pelkkään Rautatiehen. Suomi on valitettavasti koulukirjamaisten yksinkertaistusten ja stereotypioiden maa.

Klassikkojen "päivitys nykyaikaan" on kuin äärimmäisen uhkarohkea leikkaus, jonka jälkeen potilas kuolee tai muuttuu tunnistamattomaksi. Klassikko-arvonhan saa olemalla juuri sellainen kuin itsessään on. Olen nähnyt teatterissa ' päivityksen'  Tsehovin Lokista: 70-luvulle sijoitetun kännäys- ja riitelydraaman suomalaisessa halvan näköisessä kesämökissä. Nyt kesällä näin Savonlinnassa Kullervon oopperana, sekavan kaoottisen koosteen, jossa Kullervo saapasteli pitkin lavaa kuin heavy metal stara ja muu väki hillui 1700-luvun ranskalaisissa hovivaatteissa tai kuoron körttiasuissa. Jne. Kaikkea mahdollista. Älytöntä mättöä. Ja uudelleen tulkittu pöhkö 'kirous' eikä edes loppuhuipentumaa, macbethmäistä kohtausta, jossa Kullervo puhuu miekalleen ja miekka vastaa - ja surmaa. Säpäleiksi menevät tekstit kun niihin tartutaan olevinaan "kiinnostavammasta tulokulmasta".

Sotien jälkeiseen aikaan tullessa kirjalliselle kentälle tulee enemmän tungosta eikä kaikista vielä tiedä, ovatko he jo kuolleet vai vielä elvytettävissä. Hämmentää, kuinka suuri määrä 50-,60-,70-,80-lukujen tunnetuista nimistä tuntuu jo unohdetuilta ja taakse jääneiltä "oman aikansa lapsilta". Varmaan toista on joskus oletettu?
      Huovisen (1927-2009) ja Haanpään (1905-1955) kohdalla olen miettinyt, että he ovat viimeiset,
jotka ovat todellisesti tunteneet Suomen metsät ja niitten asukkaat ja osanneet kirjoittaa kummastakin. Onko se taakse jäänyttä aikaa ja maailmaa? Onko tulevilla sukupolvilla - tai edes meillä - edes kapasiteettia oikealla tavalla ymmärtää? Esimerkiksi kummankin veijari-hahmot, vieläkö ne huvittavat tuttuudellaan?

Pentti Haanpäästä tuli minulle, kaupunkilaistytölle, nuoruudessani suuri kirjallinen sankari. Saatoin 21-vuotiaana mieluummin viettää illan vuokrahuoneessani Haanpäätä lukien kuin mennä treffeille tai osakunnan bileisiin. Varsinkin Haanpään (vasta 1976 julk., julkaisemattomaksi tarkoitettujen) Muistiinmerkintöjen huumori, älykkyys - ja yksinäisyys - merkitsivät ja antoivat minulle paljon, myös huvin ja lohdun kannalta. Luin koko hänen tuotantonsa, kaikki pasifistiset ja terävästi elämää leikkaavat ja sovinnaisuuksien yläpuolella olevat, omia polkujaan kulkevat romaaninsa ja 'juttunsa'.
     Haanpäätä on julkaistu kiinnostavaa kyllä viime vuosiin asti. Useimmat hänen kirjoistaanhan julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen, sillä jo vuonna 1928 hän joutui vaikeuksiin ja kirjalliseen paitsioon realistisella ja yleistä mielipidettä loukkaavalla tarinakokoelmallaan Kenttä ja kasarmi. Myöskään pääteoksenaan pitämäänsä Noitaympyrää (1931) hän ei saanut julkaistuksi, jälleen mielipiteittensä ja pasifististen ajatustensa takia. Kirjallista pannaa kesti 40-luvulle asti. Vuonna 2005 julkaistuissa Haanpään Kirjeissä todetaan takakansitekstissä: " Haanpäätä luultiin oppimattomaksi jätkäksi, mutta hänen kirjeensä tuovat esiin terävän intellektuellin. " Kyllä kyllä. Haanpää myös itseopiskeli englantia (jota harva tuohon aikaan osasi) ja luki James Joycea, jota ei vielä tunnettu Helsingin kirjallisissa piireissä. Haanpäällä oli älliä kuin toisella kouluja käymättömällä sivistyneellä intellektuellilla Harry Martinsonilla, ja jotkut hänen mietteensä ovat tuoneet yllättävästi mieleeni Franz Kafkan lauseet.

Mutta ketkä meidän aikanamme elävät tai eläneet kirjailijat jäävät historiaan? En usko, että Haavikko jää, vaikka häntä on povattu. Haavikko on liian hybridi ja arrogantti. Ajatus hakee ja sukkuloi sinne tänne sotien jälkeisissä runoilijoissa ja prosaisteissa, enkä uskalla veikata ketään. En muita kuin hänet, jonka uskon - tai toivon - jäävän: Bo Carpelan.